Matkustamisesta ja ajasta

Eräs henkilö sanoi minulle: "Ihmettelen ettet säästä rahaa, kun kerran matkustelet mielelläsi. Sinähän voisit lähteä junalla Fitchburgiin vaikka jo tänään. Näkisit maata." Mutta minäpä olenkin viisaampi. Olen oppinut että nopein matkalainen on se, joka kulkee jalan. Sanon ystävälleni: "Kokeilkaamme ajatusleikkinä, kumpi ehtii ensin perille. Matkaa on kolmekymmentä mailia, kyytimaksu yhdeksänkymmentä senttiä. Se on melkein päivän palkka. Muistan, kuinka tämän rautatien rakentajien palkat olivat kuusikymmentä senttiä päivässä. No, minä lähden nyt patikoimaan, jotta ehdin Fitchburgiin ennen yötä. Olen matkannut siihen tapaan viikonkin. Sinun täytyy sillävälin ansaita kyytirahasi. Pääset perille joskus huomenaamulla tai kenties jo tänä iltana, jos olet onnekas ja saat ajoissa jonkun hanttihomman. Sen sijaan että olisit jo matkalla, oletkin vielä täällä töissä enimmän osan päivää. Ja edelleen: jos rautatie ulottuisi maailman ympäri, uskoisin pysyväni edelläsi, ja mitä tulee maan näkemiseen ja vastaavanlaiseen kokemuksen kartuttamiseen, niin sellaisen saisit uskoakseni unohtaa kokonaan."

Lainaus Thoreaun kirjasta "Walden"

Opiskele elämää, älä turhuutta

"Kuinka nuoret voisivat oppia paremmin elämään kuin ryhtymällä heti kokeilemaan elämistä? Uskoakseni tämä harjoittaisi heidän hengenelämäänsä yhtähyvin kuin matematiikka. Jos tahtoisin nuorukaisen oppivan jotakin esimerkiksi taiteista ja tieteistä, en suinkaan noudattaisi yleistä tapaa, jonka mukaan hänet olisi lähetettävä jonkun professorin hoteisiin, missä opetettaisiin ja harjoitettaisiin kaikkea muuta paitsi elämisen taitoa. Siellä hän tarkastelisi maailmaa teleskoopin tai mikroskoopin läpi, muttei koskaan omin silmin: hän opiskelisi kemiaa oppimatta koskaan tekemään leipää itselleen, tai mekaniikkaa tajuamatta sen ansioita. Hän keksisi uusia Neptunuksen piiriin kuuluvia kiertolaisia eikä silti koskaan erottaisi roskaa omassa silmässään tai sitä, minkä tai kenen piiriin hän itse kuuluu. Tutkiskellessaan hirviöitä etikkapisarassa häneltä jäisi huomaamatta, kuinka hänen ympärikkään parveilevat hirviöt ahmaisevat hänet. Kumpi edistyy kuun loppuun mennessä -sekö poika, joka on valmistanut itselleen linkkuveitsen itse kaivamastaan ja sulattamastaan malmista ja joka on opiskellut vain sen verran kuin sen valmistaminen on vaatinut -vai toinen poika, joka on tällävälin osallistunut opinahjonsa metallurgian luennoile ja saanut isältään hienolaatuisen Rodgersin kynäveitsen? Kumpi heistä saa luultavimmin haavan sormeensa?"

-Katkelma Thoreaun kirjasta "Walden"

Retiisit kasvaa alle kuukaudessa siemenen istuttamisesta tän kokosiks

Ajasta ja aikatauluista

"Varjot hiipivät majan ovesta sisään, ja koska oli utelias tietämään miten kauan oli kulunut, Dunbar sujautti kätensä housujensa sisään ja veti esiin koruttoman vanhan taskukellon, joka oli ollut hänen isänsä. Vietyään sen kasvojensa lähelle hän näki että se oli pysähtynyt. Hän harkitsi hetken yrittäisikö panna sen arviolta aikaan, mutta laskikin sen sijaan vanhan kuluneen aikaraudan vatsansa päälle ja vajosi mietteisiinsä. Mitä merkitystä ajalla olisi nyt hänelle? Mitä merkitystä sillä oli koskaan? No jaa, ehkä se oli tarpeen esimerkiksi esineiden, ihmisten ja aineiston siirtelyssä. Ruuan kypsentämisessä sopivaksi. Kouluja, häitä, kirkonmenoja ja työhön lähtöä varten. Mutta mitä merkitystä sillä täällä oli? Luutnantti Dunbar kiersi sätkän ja ripusti perintökalun sopivaan koukkuun puoli metriä vuoteen yläpuolelle. Hän tuijotti tupakoidessaan kellotaulun numeroita ja ajatteli miten paljon tehokkaampaa olisi tehdä työtä, kun ihminen tuntisi pitävänsä siitä, syödä kun olisi nälkäinen, nukkua kun nukuttaisi."

-Kirjasta "Tanssii susien kanssa"

-Robert Louis Stevenson : Forest Notes: Idle hours

Tässä rentoutunut Stevenson kuvittelee kävelyä yksin puiden keskellä:
 "Öisen metsän aavemaista tunnelmaa ei voi täysin ymmärtää ennen kuin vertaa sitä metsään päivällä. Ehdoton hiljaisuus, kimalteleva hiekka jalkojen alla sekä nuo puut, jotka kohoavat korkeuksiin kuin jättiläismäiset merilevät ja huojuvat tuulessa kuin levät merenalaisten virtojen kourissa, saavat mielen pohtimaan niemeltä tai veneestä avautuvia näkymiä, ja pian kulkija tuntee olevansa sukeltaja hiljaisessa vedessä syvällä möyryävän pinnan alla. Mutta kuten sanoin, tämän yöllisen yksinolon kummallisuus ei avaudu täysin ilman vastakohdan tuntua. Ensin on täytynyt nousta aamulla ja nähdä metsä aurinhonvalon herättämänä ja värjäämänä; on täytynyt tuntea illalla lukemattomien puiden tuoksu, kokea metsäteiden säälimätön kuumuus ja lehtojen viileys.
 Nouset siis ensimmäisenä aamuna varmasti aikaisin. Jos sattumalta ohi lentänyt kyyhkynen ei sinua ole herättänyt, heräät heti kun aurinko alkaa paistaa ikkunaasi - sillä mitkään verhot tai kaihtimet eivät voi sitä estää - ja huoneen paljas puulattia ja valkaistut seinät alkavat hohtaa heijastunutta valoa. Voit vielä torkkua muutaman tovin tai maata valveilla katsellen hiilimiehiä, koiria ja hevosia, joilla edelliset kävijät ovat tuhrineet seinät. Siellä on karkeasti piirretty Thiers, paikallisia suuruuksia piippu kädessä tai ehkä öljyllä pyyhkäisty romanttinen maisema. Sillä aikaa taiteilija toisensa jälkeen siirtyy salle-a-mangeriin kahville ja lähtee sieltä kädessään maalausteline, auringonvarjo, penkki ja maalirasia kimpuksi sidottuna suunnaten kohti "aihettaan", niin kuin hän asian ilmaisee. Ja poistuessaan kylästä taiteilija toisensa jälkeen vie mukanaan joukon koiria. Sillä koirat, jotka kuuluvat vain nimellisesti jollekulle, norkoilevat koko päivän metsän reunassa, ja aina kun joku sopivan näköinen kulkee ohi, ne liittyvät hänen seuraansa ja leikkivät tunnin tai pari. Ne haluaisivat olla koko päivän puiden varjossa, mutta ne eivät voi mennä sinne yksin. Ne tarvitsevat tekosyyn. Niinpä ne löytävät ohikulkevasta taiteilijasta itselleen tekosyyn mennä metsään, aivan kuten ne näkevät uhkaavassa kävelykepissä tekosyyn mynnä kylpyyn. Tämä rakkien seurue jolkottaa vierelläsi koko päivän valppaine korvinenn, pitkine selkärankoineen ja väärine säärineen tai kenties vinttikoiran kokoisina ja bulldogin päällä varustettuina. Ne palaavat illalla kanssasi näytellen edelleen valkoisia hampaitaan ja heiluttaen lyhyttä häntäänsä. Niiden hyvää tuulta on vaikea rikkoa. Voit heittää niitä kivillä, mutta se saa ne vain antamaan sinulle enemmän tilaa. Jos ne tulevat kerrankin kanssasi ulos metsästä, ne pysyvät sinulle uskollisina ja palaavat sinne kanssasi. Mutta jos satut törmäämään niihin seuraavana aamuna kadulla, on hyvinkin mahdollista, että ne eivät ole sinua huomaavinaankaan.
 Metsässä - joka on englantilaiselle eriskummallinen paikka - ei juuri ole lintuja. Tämä ei ole sitä seutua, missä jokainen niityn vieressä oleva pikku metsikkö soi laulusta ja jokainen purosen halkoma laakso kaikuu laidasta laitaan kirkkaiden äänien konserttia. Lintujen vähäisyys tuo mukanaan muita harmeja. Hyönteisiä esimerkiksi on valtavat määrät ja ne tuntuvat varsinaiselta Egyptin vitsaukselta. Kuuma hiekka kuhisee muurahaisia, hyttyset surisevat nasaaliäänistä surinaansa, joka paikassa missä aurinko löytää reiän metsän katossa näkyy joukko valojuovassa tanssivia läpinäkyviä olioita, ja sielläkin missä auringonsäteet eivät pääse metsän tummille kujille, lentää jatkuvasti hyönteisiä, puiden välissä liikkuu pikkuruisten elävien otusten vuoksi ja luode. Hyönteiset eivät myöskään ole ainoita vastenmielisiä otuksia, joita metsässä asustaa. Kivien välistä saattaa löytyä yhtäkkiä luola, jossa asustaa hurja villisika, ja tien poikki voi luikerrella viekas käärme.
 Kenties käyt lepäämään kirja sylissäsi kahden levittäytyvän pyökinjuuren väliin, ja yhtäkkiä ystäväsi herättää sinut: "Pysyisitkö paikoillasi siinä? Sinusta saa hienon aiheen." Ja sinä vastaat: " No, mikäs siinä, jos saan polttaa." Sen jälkeen tunnit kuluvat joutilaina. Ystäväsi työskentelee puun varjossa ja vyötäröään myöten saniaisissa. Et näe miten oma kuvasi kasvaa valkoisesta rungosta, etkä näe miten puunrunko alkaa erottua muista metsän puista etkä sitä, miten koko taululle putoaa pikkuruisia auringonsäteitä, jotka livahtavat ylläsi huojuvien lehtien välistä. Ja kun tuuli käy ja laittaa puut puhumaan, lehdet heiluvat sinne tänne kuin valosta tehdyt perhoset. Mutta tiedät, että taulu valmistuu kaiken aikaa, ja taiteilijan roolia matkien otat oman palettisi esiin ja alat kuvailla metsänäkymän värejä sanoin. Puusi seisoo saniaisten ja kanervan peittämällä aukiolla matalien kukkuloiden juurella, siellä täällä on kiviä ja katajia. Säälimätön auringonvalo kyllästää koko alueen. Kaikki näyttää kartongista leikatulta, joka väri on voimistunut huippuunsa. Toiset kivet seisovat pystyssä ja kuolleina kuin linnojen monoliitit, toiset taas makaavat nukkuvan karjan lailla. Katajat - jotka näyttävät likaisissa ja resuisissa suruasuissaan hautajaissaatolta, joka on etsinyt haudan paikkaa sateesta ja tuulesta jo kolmesataa vuotta, ellei pidempäänkin - on töhräisty kuvaan vasten saniaisia ja kanervia. Ruosteisen lehvistön jokainen röyhy on kuvattu prerafaeliittien pikkutarkkuudella. Miten surullisilta hahmoilta katajat auringonpaisteessa näyttävätkään, kuin rumilta marjakuusilta! Koko näkymässä vallitsee niin erikoinen värivivahde ja sen valaisee niin voimakas auringonvalo, että Englannissa voisi viettää viisikymmentä vuotta näkemättä koskaan samanlaista.
 Joku alkaa laulaa vieressäsi pateettisesti ja ääni väristen Ronsardin sanoilla runoilijasta, joka rakasti armastaan kauan sitten ja kertoi tälle ajan kulumisesta, kertoi tälle miten valkoisina ja hiljaisina kuolleet makaavat kivien alla ja kuinka vene keikkui vasta-aallokossa varjojen lähestyessä intohimotonta maata. Vielä jonkin aikaa, runoilija lauloi, ja rakkautta ei enää ole, voimme istua alas ja muistella rakkauksia, jotka olisivat voineet olla. Aukion hiipuva kukoistus ei häviä vaan palaa mieleesi omituisissa paikoissa, ehkä vaunujen istuimella tai kenties yöllä lämpimässä vuoteessa tuoden mukanaan metsän tuoksua.
 "Voit jo nousta", maalari sanoo, "olen siirtynyt taustan maalaamiseen."
 Niimpä nouset venytellen ylös ja kävelet metsään päivänpaisteen muuttuessa voimakkaammaksi, vahvemman kullanväriseksi ja varjojen venyessä kauemmas metsän ulkopuolelle. Pitkin teitä tulee viileä tuulahdus ja tuoksut heräävät henkiin. Kuuset hengittävät otsoniaan. Tuntemattomista tiheiköistä huokuu metsien pehmeä, salainen, aromaattinen tuoksu, joka ei muistuta taivasta vaan panee ajattelemaan, että kauan sitten täällä kävelleet hovinaiset kulkisivat yhä ohi kesäilloin ja jättäisivät brokadeistaan myskin tai bregamontin häivähdyksiä metsän tuuliin. Aurinko valaisee vielä pitkän tien toista puolta, toinen on uponnut läpinäkyvään hämyyn. Puiden yllä länsi alkaa hohkata kuin uuni, maalarit kokoavat tavaransa ja kulkevat tietä tai polkua pitkin tasangolle."

Marcel Proust, katkelma teoksesta 'Swannin tie'

"Puiston ulkopuolella Vivonnen virtaus elpyy jälleen. Miten monesti olenkaan nähnyt soutajan ja toivonut, että kunhan saisin elää mieleni mukaan, voisin tehdä kuten hän --soutaja, joka päästettyään airon käsistään oli oikaissut selälleen laskien päänsä veneen pohjalle ja antoi veneen ajelehtia vapaasti, näkyvissään ainoastaan taivas joka hitaasti liukui hänen ylitseen, onnen ja rauhan aavistus kasvoillaan.
 Kävimme istumaan kurjenmiekkojen keskelle veden äärelle. Juhlapäivän taivaalla maleksi pitkään joutilas pilvi. Silloin tällöin vedestä pisti päänsä karppi, joka tylsyyteen tuskastuneen haukkasi levottomasti ilmaa. Oli aika syödä evääät. Ennen lähtöä viivyimme pitkän aikaa nurmikolla syöden hedelmiä, leipää ja suklaata, ja siinä korviimme kantautuivat kaukaa Saint-Hilairen kellon vaakasuorat, vaimentuneet  mutta yhä täyteläiset ja metalliset kumahdukset, jotka eivät olleet sekoittuneen ilmaan pitkällä matkallaan sen halki vaan värähtelivät kaikkien peräkkäin sykkivien äänijaksojensa juovittamina ja hipoivat kukkia jalkojemme juuressa."


Tää sai miut haaveilemaa keväisestä nurmikentästä pienen mukavasti solisevan raikkaan puron rannalla. Siihe kenties käkkäräisen tammen juuree asettuisin pitkällee paistattelemaa päivää auringon säteitten miun kasvoja hiljaa hyväillen, ehkä laittaisin jalat virkistävää rantavetee likoomaa, taittaisin jonkun heinänkorren ja laittaisin sen suuhu iha vaa tehdäkseni tilanteesta täydellisen kuvauksellisen. Jostai kaukaa vois myös kuulua noi kellon kumahukset. Täydellistä
 Haluan myös toteuttaa ton vailla päämäärää ajelehtimisen vielä, ens kesänä!

Esipuhe teoksesta matkaopas joutilaisuuteen

"Mitä on joutilaisuus? Nykyisin sanaa käytetään useimmiten halventavassa mielessä. Joutilas ihminen on laiskuri, pinnari, velttoilija, lorvailija, yhteiskunnalle hyödytön nahjus, siipeilijä jolla ei ole sen vertaa itsekuria että ryhtyisi kunnon töihin. Tämä on siis tavanomainen näkemys.
 Me sen sijaan uskomme, että joutilaisuudella on vuosisatojen mittainen rikas ja kunniakas perinne. Joutilaisuus paljastuu yhä uudestaan siksi, mitä se todellisuudessa onkin: piittaamattomuutta maailman vaatimuksista, yksilön kapinaa auktoriteetteja vastaan, mielihyvää, henkistä harjoitusta. Työmoraali osoittautuu varsin uudeksi ilmiöksi, jonka tarkoituksena on saada ihmiset raatamaan synkissä loukoissa mitättömän palkkion toivossa. Kuten kirjasta käy ilmi, joutilas ihminen ei suinkaan ole yhteiskunnalle haitallinen rahareikä vaan tosiasiassa suoranainen pyhimys. Joutilaat ovat puhtaita ja ylväitä.
 Antologian kokoamista aloittaessamme arvelimme, että joutilaisuuden hirstoriaa ei olisi viety asiakirjoihin yhtä huolellisesti kuin suoranaisen kapinan, sillä joutilaisuus käyttää yhteiskunnallisen kritiikin keinona vihjausta, ei vallankumousta. Tutkimus osoitti kuitenkin luulon vääräksi. Tyhjäntoimittamisen olemuksesta on painettu valtavasti mietelmiä, työyhteiskunnan murtamisen puolesta on esitetty suuret määrät vetoomuksia, työntekijät ovat keplotelleet itselleen lukemattomia sairaslomapäiviä., menneet lakkoon, pysyneet vuoteessa - ja kun katselee suurkaupungin kiirehtiviä matkaajia ja kiukkuisia puhelinsoittoja, kaikki näyttää olleen turhaa. Silti, kuten Joad sanoi: "Joka aikakauden täytyy uudestaan saavuttaa mielen ja hengen voitot." Perustimme The Idler  -lehden vuonna 1993 juuri nämä voitot mielessämme. Lehden tarkoituksena oli kartoittaa sekä velttouden salattua historiaa että joutilaisuuden nykyisten kannattajien ajatuksia. Ne, jotka tulivat täysi-ikäisiksi kahdeksankymmentäluvun liuetessa joukoksi särkyneitä materialistisia unelmia, löysivät itsensä työntekokulttuurista, jota piinasivat väärät teoriat johtamisesta ja jossa työntekijät kulkivat epävarmoina ja allapäin. Se nuoriso, joka oli pureskellut kynsinauhansa pähkäillessään mihin thatcherilaisen menestyskulttuurin tarjoamaan uraan hyppäisi, oppi nopeasti että vaihtoehdot eivät olleetkaan tarkoitettu kenelle tahansa ja että mahdollisuuksien sekamelskasta johti ulos vain yksi tie: keskinkertaisen koulutuksen kautta keskinkertaiseen työhön.
 Kokosimme tämän antologian siinä toivossa, että laiskan kirjallisuuden yhteenlaskettu toimettomuus työntäisi lopultakin Sisyfoksen kiven kukkulan yli ja me kaikki voisimme vieriä iloisina alas ruohon peittämää rinnettä, joka olisi loppuelämämme mittainen. Se olisi melkoinen voitto. Sitä odottaessamme tyydymme antamaan sen yhden saman neuvon, joka löäytyy kaikesta joutilaasta ajattelusta: Älä tee mitään. Älä ainakaan tee mitään, josta et pidä. Anna asioiden järjestyä itsestään. British Libraryssa viettämämme tutkimuksen tunnit eivät tuottaneet paljoakaan aineistoa, vaan kokoelmamme ehtymättöminä lähteinä toimivat huvin vuoksi tehdyt puhelinsoitot, sattumalta käteen osuneet kirjat sekä kaupat, joissa sopivat opukset tuntuivat hyppäävän hyllyiltä suoraan syliimme."