Tässä rentoutunut Stevenson kuvittelee kävelyä yksin puiden keskellä:
"Öisen metsän aavemaista tunnelmaa ei voi täysin ymmärtää ennen kuin vertaa sitä metsään päivällä. Ehdoton hiljaisuus, kimalteleva hiekka jalkojen alla sekä nuo puut, jotka kohoavat korkeuksiin kuin jättiläismäiset merilevät ja huojuvat tuulessa kuin levät merenalaisten virtojen kourissa, saavat mielen pohtimaan niemeltä tai veneestä avautuvia näkymiä, ja pian kulkija tuntee olevansa sukeltaja hiljaisessa vedessä syvällä möyryävän pinnan alla. Mutta kuten sanoin, tämän yöllisen yksinolon kummallisuus ei avaudu täysin ilman vastakohdan tuntua. Ensin on täytynyt nousta aamulla ja nähdä metsä aurinhonvalon herättämänä ja värjäämänä; on täytynyt tuntea illalla lukemattomien puiden tuoksu, kokea metsäteiden säälimätön kuumuus ja lehtojen viileys.
Nouset siis ensimmäisenä aamuna varmasti aikaisin. Jos sattumalta ohi lentänyt kyyhkynen ei sinua ole herättänyt, heräät heti kun aurinko alkaa paistaa ikkunaasi - sillä mitkään verhot tai kaihtimet eivät voi sitä estää - ja huoneen paljas puulattia ja valkaistut seinät alkavat hohtaa heijastunutta valoa. Voit vielä torkkua muutaman tovin tai maata valveilla katsellen hiilimiehiä, koiria ja hevosia, joilla edelliset kävijät ovat tuhrineet seinät. Siellä on karkeasti piirretty Thiers, paikallisia suuruuksia piippu kädessä tai ehkä öljyllä pyyhkäisty romanttinen maisema. Sillä aikaa taiteilija toisensa jälkeen siirtyy salle-a-mangeriin kahville ja lähtee sieltä kädessään maalausteline, auringonvarjo, penkki ja maalirasia kimpuksi sidottuna suunnaten kohti "aihettaan", niin kuin hän asian ilmaisee. Ja poistuessaan kylästä taiteilija toisensa jälkeen vie mukanaan joukon koiria. Sillä koirat, jotka kuuluvat vain nimellisesti jollekulle, norkoilevat koko päivän metsän reunassa, ja aina kun joku sopivan näköinen kulkee ohi, ne liittyvät hänen seuraansa ja leikkivät tunnin tai pari. Ne haluaisivat olla koko päivän puiden varjossa, mutta ne eivät voi mennä sinne yksin. Ne tarvitsevat tekosyyn. Niinpä ne löytävät ohikulkevasta taiteilijasta itselleen tekosyyn mennä metsään, aivan kuten ne näkevät uhkaavassa kävelykepissä tekosyyn mynnä kylpyyn. Tämä rakkien seurue jolkottaa vierelläsi koko päivän valppaine korvinenn, pitkine selkärankoineen ja väärine säärineen tai kenties vinttikoiran kokoisina ja bulldogin päällä varustettuina. Ne palaavat illalla kanssasi näytellen edelleen valkoisia hampaitaan ja heiluttaen lyhyttä häntäänsä. Niiden hyvää tuulta on vaikea rikkoa. Voit heittää niitä kivillä, mutta se saa ne vain antamaan sinulle enemmän tilaa. Jos ne tulevat kerrankin kanssasi ulos metsästä, ne pysyvät sinulle uskollisina ja palaavat sinne kanssasi. Mutta jos satut törmäämään niihin seuraavana aamuna kadulla, on hyvinkin mahdollista, että ne eivät ole sinua huomaavinaankaan.
Metsässä - joka on englantilaiselle eriskummallinen paikka - ei juuri ole lintuja. Tämä ei ole sitä seutua, missä jokainen niityn vieressä oleva pikku metsikkö soi laulusta ja jokainen purosen halkoma laakso kaikuu laidasta laitaan kirkkaiden äänien konserttia. Lintujen vähäisyys tuo mukanaan muita harmeja. Hyönteisiä esimerkiksi on valtavat määrät ja ne tuntuvat varsinaiselta Egyptin vitsaukselta. Kuuma hiekka kuhisee muurahaisia, hyttyset surisevat nasaaliäänistä surinaansa, joka paikassa missä aurinko löytää reiän metsän katossa näkyy joukko valojuovassa tanssivia läpinäkyviä olioita, ja sielläkin missä auringonsäteet eivät pääse metsän tummille kujille, lentää jatkuvasti hyönteisiä, puiden välissä liikkuu pikkuruisten elävien otusten vuoksi ja luode. Hyönteiset eivät myöskään ole ainoita vastenmielisiä otuksia, joita metsässä asustaa. Kivien välistä saattaa löytyä yhtäkkiä luola, jossa asustaa hurja villisika, ja tien poikki voi luikerrella viekas käärme.
Kenties käyt lepäämään kirja sylissäsi kahden levittäytyvän pyökinjuuren väliin, ja yhtäkkiä ystäväsi herättää sinut: "Pysyisitkö paikoillasi siinä? Sinusta saa hienon aiheen." Ja sinä vastaat: " No, mikäs siinä, jos saan polttaa." Sen jälkeen tunnit kuluvat joutilaina. Ystäväsi työskentelee puun varjossa ja vyötäröään myöten saniaisissa. Et näe miten oma kuvasi kasvaa valkoisesta rungosta, etkä näe miten puunrunko alkaa erottua muista metsän puista etkä sitä, miten koko taululle putoaa pikkuruisia auringonsäteitä, jotka livahtavat ylläsi huojuvien lehtien välistä. Ja kun tuuli käy ja laittaa puut puhumaan, lehdet heiluvat sinne tänne kuin valosta tehdyt perhoset. Mutta tiedät, että taulu valmistuu kaiken aikaa, ja taiteilijan roolia matkien otat oman palettisi esiin ja alat kuvailla metsänäkymän värejä sanoin. Puusi seisoo saniaisten ja kanervan peittämällä aukiolla matalien kukkuloiden juurella, siellä täällä on kiviä ja katajia. Säälimätön auringonvalo kyllästää koko alueen. Kaikki näyttää kartongista leikatulta, joka väri on voimistunut huippuunsa. Toiset kivet seisovat pystyssä ja kuolleina kuin linnojen monoliitit, toiset taas makaavat nukkuvan karjan lailla. Katajat - jotka näyttävät likaisissa ja resuisissa suruasuissaan hautajaissaatolta, joka on etsinyt haudan paikkaa sateesta ja tuulesta jo kolmesataa vuotta, ellei pidempäänkin - on töhräisty kuvaan vasten saniaisia ja kanervia. Ruosteisen lehvistön jokainen röyhy on kuvattu prerafaeliittien pikkutarkkuudella. Miten surullisilta hahmoilta katajat auringonpaisteessa näyttävätkään, kuin rumilta marjakuusilta! Koko näkymässä vallitsee niin erikoinen värivivahde ja sen valaisee niin voimakas auringonvalo, että Englannissa voisi viettää viisikymmentä vuotta näkemättä koskaan samanlaista.
Joku alkaa laulaa vieressäsi pateettisesti ja ääni väristen Ronsardin sanoilla runoilijasta, joka rakasti armastaan kauan sitten ja kertoi tälle ajan kulumisesta, kertoi tälle miten valkoisina ja hiljaisina kuolleet makaavat kivien alla ja kuinka vene keikkui vasta-aallokossa varjojen lähestyessä intohimotonta maata. Vielä jonkin aikaa, runoilija lauloi, ja rakkautta ei enää ole, voimme istua alas ja muistella rakkauksia, jotka olisivat voineet olla. Aukion hiipuva kukoistus ei häviä vaan palaa mieleesi omituisissa paikoissa, ehkä vaunujen istuimella tai kenties yöllä lämpimässä vuoteessa tuoden mukanaan metsän tuoksua.
"Voit jo nousta", maalari sanoo, "olen siirtynyt taustan maalaamiseen."
Niimpä nouset venytellen ylös ja kävelet metsään päivänpaisteen muuttuessa voimakkaammaksi, vahvemman kullanväriseksi ja varjojen venyessä kauemmas metsän ulkopuolelle. Pitkin teitä tulee viileä tuulahdus ja tuoksut heräävät henkiin. Kuuset hengittävät otsoniaan. Tuntemattomista tiheiköistä huokuu metsien pehmeä, salainen, aromaattinen tuoksu, joka ei muistuta taivasta vaan panee ajattelemaan, että kauan sitten täällä kävelleet hovinaiset kulkisivat yhä ohi kesäilloin ja jättäisivät brokadeistaan myskin tai bregamontin häivähdyksiä metsän tuuliin. Aurinko valaisee vielä pitkän tien toista puolta, toinen on uponnut läpinäkyvään hämyyn. Puiden yllä länsi alkaa hohkata kuin uuni, maalarit kokoavat tavaransa ja kulkevat tietä tai polkua pitkin tasangolle."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti