Tahdon juosta ylös vuorenrinnettä kunnes en enää jaksa. Tahdon seistä autiolla rannalla , ottaa kehollani vastaan noita hyisiä aaltoja joita lohduton meri lähettää rantaan. Tahdon jahdata auringonlaskua, juosta syvälle länteen. Tahdon löytää raikkaita lähteitä ja juoda niistä. Tahdon löytää ikivanhoja puita ja kiipeillä niissä. Tahdon viipyä hetken sammalmättäällä ja tuntea sen pehmeyden.
En tahdo enää sanoja, tahdon tekoja. En tahdo enää pelkkää romantisointia. Tämä on kaipuu.
Löysimpä kauniin biisin! Tätä kuuntelen, sydämmessä kaipuu. Luulen kyllä että kaikki tää viestittää vaa maallisen elämän vajaavaisuutta. Tää jano ei voi tässäajassa ikinä täysin sammua. Tulevaa odotan. Silti tää tuli rinnassa ajaa miuta kokoaja kohti repäsyjä. Kokoaja rakennun kohti sitä elämää jota miun sydän kaipaa. Haluun irti kaavoista. Haluun kauas poluista, niin paljon kuljetuista. Haluun sinne missä vehreä saniaismatto hyväilee paljaita jalkojani kun kävelen. Haluan kävellä. Kaipaan raikasta vuoristoilmaa. Kaipaan elämän sykettä jota kokee ku kaikki turha on karistettu harteilta. Pois alta tuntemattomien ikeiden. Ei muuta iestä kuin se jota on kevyt ja hyvä kantaa. Kaipaan sinne, missä seuraan lintujen kasvua. Missä seuraan heiveröisten ensiräpytysten muuttuvan ja voimistuvan, kasvavan huumaavaksi pauhuksi, vahvoiksi lyönneiksi jotka halkoo ilmaa! Tahdon hämmästuksestä kaatua, haukkoa ilmaa ku henki on nii salpautunu ihmeistä joita nään. Kaipaan nähdä ihmeitä, kaipaan jotai suurempaa tähä elämää. Todellisempaa läsnäoloa, Hengentäyteyttä. Vahvempaa yhteyttä. Aidommi vielä olla osa suurta kokonaisuutta, tai itseasiassa sen todeksnäkemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti